Lasten touhuja katsellessani palaan mielessäni usein omaan lapsuuteeni. Aikaan, jolloin kesäloma tuntui vuosilta ja tuntikin oli paljon pidempi kuin nykyään. Muistan tosi tarkasti asioita lapsuudestani ja ihanaa, kun muistojeni tukena on isän kuvaamat videot. Vanhempieni luona on tuntitolkulla videokuvaa lapsuuden huippuhetkistä ja myös siitä ihan tavallisesta arjesta. Siellä videoilla me seikkaillaan asuntovaunuretkillä ja Kalajoen mökillä, leikitään takapihalla vesiletkun kanssa ja kinastellaan kaikesta veljeni kanssa. Siskoni tuntui jo melkein aikuiselta, mutta oikeasti hän olikin parhaassa teini-iässä. Veljeni kanssa me hymyillään suilla, josta puuttuu hampaita sieltä täältä. Syödään aamupalalla suklaavanukasta innokkaina ja löhöillään kaikki viidestään vanhempieni sängyssä.  Äiti hääräilee usein tapahtumien taustalla imuri tai rätti kädessä.

*postauksessa näkyvät Gugguun vaatteet on saatu

Lapsia on usein helpompi ymmärtää, jos muistaa jotain siitä ajasta kun itse oli pieni. Lapsilla ei puolestaan ole kokemusta siitä millaista on olla aikuinen, joten tietenkin he pitävät aikuisia vähintäänkin outoina. Miksi aikuiset siivoavat, jos ei huvita? Jos kerran kahvi maistuu pahalta, niin miksi sitä juodaan niin paljon? Miten ihmeessä aikuiset jaksaa istua pöydän ääressä syömässä tuntitolkulla? Miksi ne sanovat, että ruoka on hyvää, vaikka eivät tykkäisi siitä yhtään? Miksi tuhlata kesän aurinkoisimmat päivät selällään maaten ja hikoillen? Miksi äiti meikkaa, vaikka hän on niin kaunis muutenkin? Miksi joka päivä ei voi pukea päälleen vaatekaapin upeinta mekkoa? 

Miksi kävellä, jos voi juostakin? 

Odotin kovasti isoksi kasvamista, jotta voisin käyttää rahani kuten itse haluaisin, suunnittelin ostavani kaupasta kokonaisen laatikollisen Mars-suklaapatukoita. Odotin, että voisin päättää kaikesta itse, kuvittelin sen olevan maailman mahtavin tunne. Mietinkin usein, miksi äiti ei koskaan hulluttele ostamalla kymmentä suklaamunaa kerralla, kun kukaan ei kerran estä?

Lapsuuteni oli niin huoleton ja onnellinen. Kesät me leikittiin naapurin lasten kanssa kirkonrottaa tai pallopaikalla ja yövyttiin pihalla teltassa. Ei turhauttanut yhtään, vaikka kaksi päivää kului oman salakielen keksimiseen ja sen ylöskirjaamiseen, vaikka kolmantena päivänä muistiinpanot katosivat ja koko homma oli jo unohtunut. Me pelastettiin haavoittuneita ötököitä, ulkoilutettiin pehmoleluja narussa, oltiin vesisotaa, kylvetettiin nukkeja vesiämpäreissä ja syötiin jätskiä. Naapurin Ulla teki koko maailman parhaita lättyjä, joita sai syödä niin paljon kuin halusi.

Äiti valitti joka ilta eteisen valkoiselle laattalattialle kantautuneista ruohotupsuista, jotka olivat peräisin meidän paljaista jalanpohjista. Mietin, että mitä ne ruohot siinä ketään haittaa ja miksi kukaan haluaa sellaisen laattalattian, jos sitä pitää kerran kuurata joka päivä. Samalla vannoin, että isona otan koiran, enkä tosiaankaan pese lattiaa niin usein kuin äiti. Päätin myös, että minusta tulee seikkailija, enkä koskaan haluaisi kasvaa sellaiseksi tylsäksi aikuiseksi, joka käyttää vain harmaita tai mustia vaatteita ja jonka lempipuuhaa on nukkuminen ja syöminen, miten tylsää!

Lapsuus on ainutlaatuista aikaa – ja vaikka näiden kuvien maisemat ovat totaalisen erilaiset kuin lapsuudenkodissani Ylivieskassa, niin joku näissä veti minut samantien takaisin niihin huolettomiin ja onnellisiin hetkiin.

Muutamalla sanalla kuvien asuista; mielestäni  Gugguun vaatteet kaikessa yksinkertaisuudessaan ja kauneudessaan antavat kaiken huomion vaatteiden kantajalle. Katseet eivät kiinnity pelkkään vaatteeseen, vaan lapsen persoonallisuus tulee paremmin esille.

Vuosi toisensa jälkeen Gugguun naiset onnistuvat loihtimaan lastenvaatemalliston, joka on ajankohtainen ja raikas. Vaatteet kestävät niin aikaa kuin käyttöäkin ja niitä on melkein mahdotonta rakastaa ihan puhki. Gugguun vaatteet kiertävät yleensä lapselta toiselle, joten niihin kätkeytyy useamman käyttäjän muistot  <3

Tehkäähän tekin hyppy ajassa taaksepäin ja kertokaa mitä siellä näkyy?

-Maj