Lähdimme tänään ihan liian myöhään ystäviemme luota tyttöni kanssa, pääsimme kerrostalon rappujen puoleen väliin, niin Rebekka sanoi, että yksi ihan tosi tärkeä juttu unohtui, ja lähti kipuamaan yksin takaisin ylös. Hän tuli tyytyväisenä takaisin about postikortin kokoinen maalaus kädessä. Lapset olivat illalla taiteilleet vesiväreillä – Rebekka olikin ottanut tekemiään taideteoksia mukaan ja yksi oli ilmeisesti unohtunut. Ajelimme jo autolla kotiinpäin tovin kun hän kysyi minulta, että ”arvaa miksi se juttu piti hakea? Se oli tärkeä sopimus, johon Nooa oli kirjoittanut, että saan aina heidän luonaan maalata, ihan joka kerta”

Ilmeisesti maalaushomma oli ollut tosi kivaa – ja tunsin pienen pistoksen sydämessäni, en pitkään aikaan ole ”ehtinyt” maalailla tai askarrella lasten kanssa. Syyslomaviikolla paitsi järjestettiin keksikutsut, niin myös kaivettiin sormivärit esille, mutta pakko myöntää, että se tapahtui Miikan toimesta. Olin itsekin pienenä taidekoulussa ja tykkään piirtää/maalailla, mutta miksi ihmeessä en muka ole ehtinyt sitä lasten kanssa tekemään? Lapset nauttii tosi paljon maalailusta ja nyt on meikämammankin kunnostauduttava tässä asiassa.

Ei sitten muuta kuin ensi viikolla kaivamaan vesivärejä ja suteja esille vaan – ja laitetaan mielikuvitus laukkaamaan! Inspiraation lähteenä voisi käyttää vaikka syksyn upeita lehtiä. Tiedän, että Rebekan kummitäti Sape olisi maailman paras tässä maalaushommassa ja toista kummitätiä Jenikaa voisi kutsua askartelun ammattilaiseksi, tulkaahan siis käymään <3

-Maj