Saimme Idan kanssa nauttia koko lomamme ajan huikeista helteistä, aurinko paistoi aamusta iltaan pilvettömältä taivaalta – ihan joka päivä. Loma oli kertakaikkisen rentouttava, alkuun oli vähän outoakin, kun ei tarvinnut varsinaisesti tehdä mitään. Meren kohinaa kuunnellessa oli paljon aikaa kuulostella itseään – ja ennen kaikkea ajatella. Kuulostaa se miten kliseiseltä hyvänsä, niin sanon sen kumminkin; opin paljon uutta itsestäni. Me emme tehneet suuria suunnitelmia lomalle, emme ladanneet odotuksia ollenkaan. Molempien meidän arki on niin aikataulutettua, joten tuntui hyvältä ajatukselta toimia spontaanisti fiiliksen mukaan.
Kotiin ja arkeen palaaminen tuntui vuorostaan ihanalta viikon breikin jälkeen, arvaatte varmaan, että lapsia tuli hirmuinen ikävä. Lapset, Ilman heitä en tunne olevani kokonainen. Onnellinen olin, kun sain sulkea jälleen tähtisilmät syliini. Vastasin ainakin sataan kysymykseen ja vakuuttelin, että ei, äiti ei ole lähdössä pitkään aikaan yhtään mihinkään. Tahmaiset tassut kietoutuivat kaulaani tiukasti ja etenkin pienempi piteli tarkasti puseron helmasta kiinni. Isän kanssa oli ollut hyvä olla, mutta olihan se ikävä sieltä, etenkin viimeisinä päivinä hiipinyt kuvioihin.
Pienet arkiset askareet tuovat hyvän mielen, kukapa uskoisi kaipaavansa pyykin ripustamista, imurointia ja koiranlenkitystä, mutta ne tavallistakin tavallisemmat asiat ja rutiinit luovat itselleni ainakin tietynlaista turvaa. Eilisen jälkeen oma fiilikseni helpottui vielä parilla asteella, kun ei tarvitse enää jännittää puolimaratonia. Se on vähän kuin synnytys, pari metriä ennen maaliin saapumista sitä vannoo itselleen, että ei koskaan enää – ja sitten aika kultaa muistot ja sitä on taas valmis koettamaan uudelleen.
Lomajuttuja ja helleasuja tipahtelee blogiin ensi viikolla. Huomenna on aika jälleen pakata meidän laukut, suuntaamme tällä kertaa Pohjanmaalle, Ylivieskan mummolaan.
-Maj
